ELÄMÄÄ SUUREMPI FRED WILLIAMSON

FRED WILLIAMSON. 

Nimi, jonka taakse vain vaivoin kätkeytyy yksi elokuvahistorian suurimmista tähdistä. 

Ainakin, jos häneltä itseltään kysytään...

Lukemattomia B-, C- ja Ö-luokan elokuvia sankaroinut Fred Williamson oli vielä 1960-luvulla yksi amerikkalaisen jalkapallon kuumimmista nimistä. Oakland Raidersin ja Kansas City Chiefsien riveissä pelannut Williamson ansaitsi lempinimen "The Hammer" rajusta tyylistään, jota hän myöhemmin pääsisi kanavoimaan tähdittämiinsä toimintaelokuviin.

Myös arkkitehtiopintoja suorittanut Fred Williamson lopetti uransa ammattilaisjalkapallossa kulttuurihistorian kannalta merkittävään aikaan. Elettiin 1970-luvun alkua ja mustan elokuvan, "blaxploitaation", hyökyaalto oli pyyhkäisemässä Hollywoodin yli.
Williamson oli aloitellut uraansa näyttelijänä paria vuotta aiemmin pikkurooleissa niin Star Trekissa kuin Etsivä Ironsidessä sekä erityisesti Robert Altmanin ohjaamassa M*A*S*H-armeijakomediassa, johon hänet alunperin värvättiin laatimaan koreografiat jenkkifutiskohtauksiin. Altman näki Williamsonissa karismaa ja tarjosi tälle Spearchucker Jonesin roolia. Williamson tarttui tilaisuuteen ja koki elämän kameran edessä kertaheitolla erittäin houkuttelevaksi.
Williamsonin kollega amerikkalaisen jalkapallon puolelta, menestyksekäs keskushyökkääjä Jim Brown, oli loikannut pelikentiltä elokuviin eikä Williamson todellakaan aikonut jäädä kaveriaan huonommaksi. Päin vastoin. Fred Williamsonin pohjattomaksi osoittautuva kunnianhimo alkoi luotsata miehen uraa jo sen varhaisessa vaiheessa. Tinkimättömyys näkyi hänen roolivalinnoissaan alusta alkaen, sillä Williamson ei yksinkertaisesti suostunut esittämään a)afroamerikkalaisen miehen negatiivisia stereotypioita vahvistavia pahiksia (ainoa poikkeus tähän oli vuonna 1974 elokuvassa Three Tough Guys - Kovanaamat, jossa Williamson nähdään yllättävän vaatimattomassa osassa huumediilerinä) tai b) valkean miehen aisapareja. Hän halusi olla itse elokuvan sankari - ei se, jonka kuolemaa sankari lähtee kostamaan.
Blaxploitaation kultakausi jäi lopulta hyvin lyhyeksi. Sen starttilaukaukseksi määritellään usein legendaarinen (mutta elokuvana lopulta varsin keskinkertainen) Shaft sekä oikeasti anarkistista vallankumoushenkeä tihkuva Sweet Sweetback's Baadasssss Song - molemmat vuodelta 1971.
Viimeiset merkittävät "bläkkärit" ilmestyivät vuonna 1975 ja vaikka genreen luokiteltavia teoksia tipahteli päivänvaloon vielä vuosia myöhemmin, ei niistä voida puhua samassa lauseessa genren merkkipaalujen kuten Accros 110th Street - Verisen kadun (1972), Super Flyn (1972), Coffyn (1973) tai Foxy Brownin (1974) kanssa.
Williamson ehti tehtailla yhteensä 14 (tai 16 riippuen lähteestä) elokuvaa vuosien 1972-75 aikana eikä siis mikään ihme, että miehestä nousi yksi mustan eksploitaatioelokuvan tähtinimistä. Hän itse tosin pitää blaxploitaatio-termiä harhaanjohtavana ja halventavana. Williamson on todennut: "Ketä siinä muka riistettiin? Mustat näyttelijät saivat töitä, meille maksettiin ja meidät esitettiin sankareina valkokankaalla."
Fred Williamsonin tähdittämistä bläkkäreistä merkittävämmät ovat hänen ensimmäinen pääroolielokuvansa Hammer (1972) sekä uraa uurtavat mustat länkkärit The Legend of Nigger Charley - Musta tappaja (1972) ja The Soul of Nigger Charley (1973).
Nämä sinällään varsin viihdyttävät elokuvat jäävät kuitenkin hopeasijalle Williamsonin tähtiroolin ja sen tarjonneen rikoselokuvan klassikon, Black Ceasarin (1973) rinnalla.

Black Caesar (julkaistu Suomessa videolla sekä Musta keisari, että Street Kill-nimillä) on klassinen ryysyistä rikkauksiin -gangsteritarina, joka ottaa Edward G. Robinsonin tähdittämän Pikku Caesar-elokuvan perusjuonen ja sijoittaa sen 1930-luvun Chicagosta 70-luvun sykkivään Harlemiin.
Black Caesar oli lukemattomien b-elokuvien kuninkaan Larry Cohenin ohjaustyö ja sen loistavasta musiikista vastasi soulin kummisetä, James Brown.
Williamson ei ole koskaan varsinaisesti loistanut näyttelijänä, mutta Black Caesarissa hän on yksinkertaisesti täydellinen. Jos miekkosen riemunkirjavasta filmografiasta pitäisi valita yksi ainut elokuva, niin tämä olisi se. Ehdottomasti.

 
Black Caesar oli hitti ja poiki väistämättömän, mutta kiireessä hutaistun (samana vuonna kuin alkuperäinen!) jatko-osan, Hell Up In Harlemin (1973), jonka parasta antia oli mukavasti svengaava nimikkokappale.

Kun Fred Williamsonin elokuvia tarkastellaan, voidaan hänen uransa jakaa osiin tiettyjen virstanpylväselokuvien myötä.
Hell Up In Harlemissa Williamson väläyttää martial arts -taitojaan yhden hyppypotkun verran. Tämä kömpelö (kirjaimellisesti) yksityiskohta osoittautui pian suuntaa antavaksi, sillä jo seuraavassa elokuvassaan, That Man Bolt (1973), Williamson hyökkäsi valkokankaalle itsejulistautuneena kamppailulajien sankarina.
Eikä paluuta entiseen ollut.
Ennen kuin sukellamme tähän aiheeseen yhtään syvemmin, todettakoon näihin aikoihin Williamson aloitti yhteistyönsä italialaisten ohjaajien kanssa - kollaboraatio, joka tuli jatkumaan pitkälle 90-luvulle asti. Crazy Joe - Nitistäjä (1974) oli Carlo Lizzanin ohjaama, jokseenkin kaavamainen gangsterielokuva, johon uskottavuutta - ja markkinavalttia oli palkattu tuomaan kourallinen yhdysvaltalalaisia näyttelijöitä.
Vuonna 1974 Williamson teki myös toisen aluevaltauksen: hän debytoi ohjaajana tähdittämässään Mean Johnny Barrowsissa. Lähteistä riippuen kyseisen elokuvan valmistumisvuodeksi ilmoitetaan joko 1974, 1976 tai jopa 1980. Jälkimmäinen ei missään tapauksessa pidä paikkaansa, mutta johtuen siitä päätähuimaavasta tahdista, jolla Williamson leffojaan tehtaili, on tarkka vuosiluvuissa pitäytyminen hieman haastavaa.
Mean Johnny Barrows (julkaistu Suomessa videolla ilman Mean-etuliitettä kahden eri levittäjän voimin) ei missään tapauksessa ole hyvä elokuva. Itse asiassa se on mieltä kääntävän huono, mutta tämä - tai aikalaiskriitikoiden täystyrmäys - ei hidastanut Fredin vauhtia.
Ja tästä lienee nyt hyvä siirtyä tarkastelemaan sitä trendiä, joka alkoi ei-niin-hienovaraisesti That Man Boltista, vahvistui Mean Johnny Barrowsissa ja jatkuu yhä tänä päivänä.

Siinä missä blaxploitaatio oli yksi 1970-luvun määrittelevistä elokuvagenreistä oli kung fu-buumi jotain vielä massiivisempaa. Kiinalaisia toimintaelokuvia oli nähty Yhdysvaltojen suurkaupunkien "grind house"-teattereissa ja kiinalaiskaupunginosissa jo 60-luvun lopusta lähtien, mutta Bruce Lee räjäytti potin lopullisesti avaruuksiin lähes samaan aikaan, kun Shaft käppäili New Yorkin katuja Isaac Hayesin sulosointujen tahdissa.
Kung fu:sta muodostui käsittämätön ilmiö, jonka pelätyt taitajat ulottivat potkunsa ja iskunsa niin elokuviin, televisioon, musiikkiin kuin sarjakuviin. Yhdsyvaltalainen elokuvateollisuus teki muistiinpanonsa huolella ja lähti leikkiin mukaan Leen Enter the Dragonilla (1973), jota voidaan pitää ensimmäisenä amerikkalaisena martial arts-elokuvana (vaikkakin itse James Cagney taisteli ilkeitä japseja vastaan judo-otteilla jo vuonna 1945 valmistuneessa elokuvassa Blood on the Sun - Verta auringossa).
Enter the Dragonia (joutui aikoinaan Suomen sensuurin täyspannaan nimellä Lohikäärmeen kidassa) - ja sen ilmestymisvuonna kuollutta Bruce Leetä - seurasi häkellyttävä määrä jäljittelijöitä.
Taistelulajielokuva oli tullut jäädäkseen ja se saavutti valtaisan suosion suurkaupunkien lähiöissä, erityisesti mustan väestön keskuudessa. Tämä ei sinänsä ole mikään ihme, sillä monet martial arts -elokuvat käsittelivät sorretun asemaa (usein kiinalaiset vs. japanilaiset, tai shaolin-munkit vs. Kiinan valtio) ja nostivat sankareiksi köyhistä lähtökohdista urheudellaan ponnistavan päähenkilön.
Ei ole siis vaikea nähdä, mistä Williamson sai innostuksensa lisätä kamppailulajit repertuaariinsa: hän oli jo valmiiksi yksi mustan elokuvayleisön kirkkaimmista tähdistä ja ryhtymällä ajan hengen mukaiseksi karatetaistelijaksi, hän moninkertaistaisi suosionsa. Ja siitä se ajatus sitten lähti.

That Man Bolt valmistui siis sopivasti Enter the Dragonin jälkimainingeissa ja oli vieläpä kuvattu Leen elokuvan tyyliin autenttisissa Hong Kongin maisemissa.
Hämmentävän heikko That Man Bolt esitti Fred Williamsonin kansainvälisenä mysteerien ja toiminnan miehenä, kuriirina, joka oli saanut koulutuksen muinaisessa salamurhaajien kultissa. Kyseisen kultin muut jäsenet olivat aasialaisia ja Williamsonin esittämä Jefferson Bolt luonnollisesti opettajansa paras oppilas.
That Man Bolt tarjoaa monen monta taistelukohtausta, joissa Williamson pääsee esittelemään totaalisen olemattomia kykyjään aseettomassa kamppailussa. Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö hän voittaisi jokaisen tappelunsa - oli vastassa sitten yksi, kaksi tai kaksikymmentä vastustajaa. Jo elokuvan alussa olevasta "treenikohtauksesta" lähtien on täysin selvää, ettei Williamsonilla ole minkäänlaista tajua yhtään mistään taistelulajista - tai tasapainosta. Hän selvästi keksii liikkeensä sitä mukaa, kun niitä suorittaa eikä parhaalla tahdollakaan saa suoristettua koipiaan tai kohotettua niitä vyötäröään korkeampiin potkuihin. Mutta silti: hän on muinaisen salamurhaajalahkon paras oppilas ja sellaista hän totta vie esittää ilman ripaustakaan itseironiaa.

Elokuvana That Man Bolt on siis juuri yhtä pökkelö ja epämukavan kankea kuin pääosansa esittäjä, ja toimii ainoastaan ns. kalkkunaviihteenä runsaan oluen juonnin ohessa. Tästä huolimatta That Man Bolt tuomittiin Suomessa (nimellä Kova kundi Bolt) aikoinaan täyskieltoon "raaistavana." No, ei toisaalta ole ainoa kerta, kun edesmennyt elokuvasensuurimme paljasti katselevansa leffoja puisilla silmämunilla...
Fred Williamson ei sen sijaan antanut kamppailutaitojensa puutteen hidastaa häntä matkalla kohti toimintatähteyttä. Kuten todettu jo aiemmin, ohjauksessaan Mean Johnny Barrowsissa hän jatkoi valitsemallaan tiellä. Katkeroituneesta Vietnam-veteraanista kertova hyyyyyvin hidastempoinen trilleri huipentuu takavasemmalta (siis oikeasti aivan eri elokuvasta kotoisin olevaan) pelmahtavaan kaksintaisteluun, jossa Williamson mittelee tosielämässä hänen karate-opettajanaan toimineen Aaron Banksin kanssa. Miekkosten välinen mittely on koominen ihmeellisiä sihinöitä ja rautakangen jäykkiä liikkeitä myöten.

Elokuvan ilmestymisen aikaan Banks ylisti oppilaansa taitoja World Karate-lehdessä, jonka kuvasarjassa nämä kaksi mustan vyön mestaria (?!) poseeraavat vakuuttavuutta tavoittelevissa asennoissa. Sillä, että Banks sattui olemaan ko. julkaisun päätoimittaja ei liene asian kanssa mitään tekemistä?

Fred Williamson mainostaa itseään yhä tänä päivänä martial arts -eksperttinä, jolla on musta vyö taekwondossa, kenpossa ja shotokan-tyylisuunnan karatessa. Kaikki kolme lajeja, jotka tunnetaan lennokkuudesta ja räjähtävän nopeista tekniikoista. Sanon mielipiteeni kaikella kunnioituksella: Fred Williamson ei IKINÄ ole näyttänyt MITÄÄN mikä viittaisi siihen, että hän olisi edes käynyt ko. lajien treeneissä.
Vuosien saatossa Williamson on kuitenkin rakentanut imagoaan mestaritaistelijana ja tähän on usein kuulunut häpeilemätöntä omakehua sekä kollegoiden parjausta. Tähän tapaan:

Kysymys: Teetkö yhä omat stunt-temppusi?
Vastaus: Kukaan muu Hollywoodissa ei pysty samaan kuin minä. Stunt-temppuni ovat aivan liian sulavia muiden tehtäväksi.

"Olin kiinnostunut taekwondosta sillä olen iso kaveri ja halusin oppia lentämään. Halusin säilyttää nopeuteni ja notkeuteni. Kun ryhdyin harrastamaan kamppailulajeja, etsin lajin, jossa voisin kiitää ilman halki - ei mitään läskikoipi-Steven Seagal -kamaa."


Ehkäpä Fredin sementtitennareissa pitäisin kuitenkin pikkasen pienempää ääntä seitsemännen danin mustan vyön Aikidossa ihan oikeasti omaavasta Seagalista, mutta ei....

"Seagal menestyi Aikidon avulla, mutta sinun on pystyttävä paljon parempaan saavuttaaksesi meikäläisen arvostus."

VanDammesta Williamson on sanonut: "Hän on ihan OK tekemään spagaatin kahden tuolin väliin."
Toimintatähtikollegoista ainoastaan Bruce Lee saa Williamsonin hyväksynnän, mutta toki hän muistaa mainita, että aikanaan opetti Leelle parit taistelutekniikat.   

Lähestyttäessä 70-luvun loppua, blaxploitaatio oli tähtineen menneen talven lumia. Fred Williamson ei suostunut tähän järjestelyyn. Hän oli päättänyt tulla maailmanluokan elokuvatähdeksi Clint Eastwoodin ja Charles Bronson rinnalle vaikka se tarkoittaisi elokuvien tekemistä vaikka itse ja omalla rahalla. Williamsonilla oli nimittäin kolmen säännön periaate, josta hän ei aikonut enää koskaan lipsua:
1) Williamson on elokuvan sankari
2) Williamson voittaa kaikki tappelunsa
3) Williamson saa elokuvan lopussa tytön.
Mikäs siinä, mutta valitettavasti rodullisista ennakkoluuloista kärsivä Hollywood ei ollut valmis taipumaan näihin sääntöihin. Studiopomojen mielestä aggressiivinen musta protagonisti ei ollut jotain sellaista mitä oli helppo markkinoida etenkään vitivalkean keskilännen elokuvissa käyvälle yleisölle. Niinpä Williamson haistatti systeemille pitkät ja kääntyi vapaamielisemmän ja värisokeamman Euroopan puoleen. Hän oli jo pohjustanut yhteistyökuvioita Italiaan ja kasvanut saapasmaassa varteenotettavaksi tähtinimeksi.
Williamsonin Italia-elokuvista ensimmäinen merkkitapaus oli Enzo Castellarin ohjaama reipas sotaseikkailu The Inglorious Bastards - Panssarijunalla helvettiin (1977). Sitä seurasivat roskaelokuvan klassikot, niin ikään Castellarin ohjaamat The New Barbarians aka. Warriors of the Wasteland - Uudet barbaarit (1982) ja 1990: The Bronx Warriors - Bronxin asfalttisoturit (1982), jotka edustavat Italiassa valtaisan suosittujen Mad Max-elokuvien kloonien parhaimmistoa.

Italoelokuviensa lomassa Williamson piipahti kotimaassaan kuvaamassa kotikutoisia toimintaelokuvia, jotka hän itse tuotti ja ohjasi. Mm. No Way Back - Armoton (1976), Death Journey - Kuoleman ajojahti (1976) ja Mr. Mean (1977) ovat hyviä esimerkkejä siitä mihin kengännauhabudjetilla ja massiivisella egolla pystyy.

Fred Williamsonin tähdittämistä ydintuhon jälkeiseen maailmaan sijoittuvista elokuvista voidaan mainita vielä posketon pläjäys Warrior of the Lost World - Kadonneen maailman soturi (1983), joka löysi tiensä suomalaisten televisioihin taianomaisena juhannusyönä 2011. Ja sitten vielä sanotaan, että ihmeiden aika olisi ohi.

Williamsonin aktiivisimman Italia-kauden jälkeen hän ei suinkaan hylännyt vanhaa mannerta vaan alkoi hyödyntää sitä omien ohjaustöidensä kuvausmaastona. Elokuvissa Foxtrap - Ketun ansa (1986) ja The Messenger - Tuhon lähettiläs (1986) Fred Williamson nähdään kylvämässä tuhoa mm. Cannesissa (jonne siirrytään uutislähetyksestä pöllityn elokuvafestivaaleja käsittelevän insertin kautta) ja urheasti haastamassa eläkeikäisiä vastustajia hurjiin geriatrisen kung fu:n taistoihin.
Williamsonin uran kannalta epämiellyttävän tunkkaiselle 1980-luvulle mahtuvat myös Delta Force Commando (1988) ja Black Cobra-trilogia (1987-1990). Delta Force Commando on julkaistu videolla myös Suomessa samoin kuin The Black Cobra 2.

Ne EIVÄT ole hyviä elokuvia eivätkä VHS-kasetteina edes keräilyharvinaisuuksia. Williamson-enthusiastin vinkkelistä katsottuna ne kuitenkin merkkaavat jälleen yhtä etappia miehen filmografiassa; useiden Williamson-leffojen kuvausmaastoksi oli nyt valikoitunut Filippiinit, joka sai toimia milloin Vietnamina, milloin New Yorkina. Saa vapaasti arvata kummaksi trooppisen saaristovaltion maisemia oli vaikeampi uskoa.
The Black Cobra 2 sisältää myös pienen kuriositeetin. Elokuvassa Williamsonin hahmon taisteluparia esittää Nicholas Hammond, joka tuli tunnetuksi ensinnäkin Sound Of Musicista (1965) VonTrappin perheen nuorimpana lapsena ja myöhemmin television lyhytikäisenä Hämähäkkimiehenä.
Henkilökohtaisesti rankkaan Fred Williamsonin tähtihetkeksi 80-luvulta kaksi roolia. Niistä ensimmäinen on oman käden oikeuteen hurahtanut höyrypää William "Maniac" Lustigin ohjaamassa Vigilantessa (1983). Suomessa nimellä Yön soturit julkaistu elokuva on varmasti kadunmakuisin ja armottomin rikoselokuva, mitä olen koskaan nähnyt. Edes Williamsonin onnettomat kung fu-pousailut eivät tuo Vigilanten puristavaan tunnelmaan helpotusta - itse asiassa ne ainoastaan alleviivaavat hänen esittämänsä hahmon vinksahtuneisuutta.
Alla elokuvan aloituskohtaus, jossa Williamson pitää vakuuttavan palopuheen kansalaisten perusoikeudesta suojella itseään. Haastatteluissa hän on maininnut kirjoittaneensa monologin itse - jos näin on, niin kierros aplodeja lienee paikallaan.

Toinen mainitsemisen arvoinen Williamson-hetki on hänen esiintymisensä kahdessa jaksossa The Equalizer (Kutsukaa McCall)-televisiosarjassa. Tästä erittäin tasokkaasta rikossarjasta voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta mainittakoon, että jo vierailevien näyttelijöidensä puolesta se oli yksi aikakautensa kiinnostavampia tapauksia.
Fred Williamsonin lisäksi vakituisia vierailijoita olivat mm. bläkkäritähdet Ron O'Neal (Super Fly) ja Steven Williams (Cooley High) sekä useista laadukkaista spagettilänkkäreistä tuttu Tomas Milian (esim. The Big Gundown, Run Man Run). Ja tietenkin itse kutsuttava McCall oli yhtä kuin brittinäyttelijä Edward Woodward, jonka kulttistatus sinetöityi kerralla loistavassa The Wicker Manissa vuonna 1973.

Fred Williamsonin vaiheista 90-luvulla voidaan nostaa esiin harmillisen harva esimerkki. Suurelle yleisölle näkyvin lienee miehen vierailu Quentin Tarantinon käsikirjoittamassa ja Robert Rodriquezin ohjaamassa hirtehisen hurmeisessa From Dusk Til Dawnissa (1996). En itse arvosta Tarantinoa juuri lainkaan (Pulp Fictionia ja miehen populaarikulttuuritietämystä lukuun ottamatta), mutta hänen rakkautensa eksploitaatioelokuvaa kohtaan kuuluu Williamsonin suuhun kirjoitetussa mehukkaassa dialogissa. Mukana ovat Suuren Mustan Taistelijan martial arts-liikkeet ja suupielessä jatkuvasti roikkuva sikari (mikä siis on FW:n tavaramerkki. Sen olen unohtanut mainita.)
Fred kävi vetäisemässä rosmon roolin vuonna 1998 ilmestyneessä Whatever It Takes -toimintapläjäyksessä, jossa Andrew Dice Clay (kyllä, itse Ford Fairlane) ja Don "The Dragon" Wilson esittävät poliiseja, joiden tehtävänä on jäljittää bodareita listivä sarjamurhaaja. Tai jotain sinne päin. Williamson pääsee totta kai esittelemään taistelutaitojaan ja sivuroolissa vilahtaa manan majoille siirtynyt kansanedustajamme, Tony Halme.

Ehkäpä merkittävin Fred Williamson-elokuva 90-luvulta on kuitenkin 1996 ensi-iltansa saanut Original Gangstas. Tässä Larry Cohenin ohjaamassa rikosdraamassa Williamson lyö hynttyyt yhteen blaxploitaatio-veteraanien, Jim Brownin, Pam Grierin ja Ron O'Nealin kanssa puhdistaakseen äitinsä naapuruston sitä terrorisoivista jengiläisistä. Williamson on kertonut elokuvan tarinan perustuvan tositapahtumiin - joskin sillä erotuksella, että todellisuudessa hän selvisi tästä haasteesta ihan ilman kenenkään apua. Original Gangstas on joka tapauksessa varsin mainio pienimuotoinen toimintajännäri, jossa tuolloin 58-vuotias Williamson potkii itseään yli puolet nuorempien persuuksia aivan yhtä jäykästi kuin ollessaan kolmekymppinen atleetti.

Original Gangstasin yhteydessä on mainittava hervoton I'm Gonna Git You Sucka-komedia vuodelta 1988. Kyseessä on Keenan Ivory Wayansin ohjaama blaxploitaatioparodia, jossa esiintyvät sellaiset genretähdet kuten Jim Brown (Slaughter), Isaac Hayes (Truck Turner), Bernie Casey (Hit Man), Antonio Fargas (Across 110th Street) ja aivan liian nuorena miehenä edesmennyt Steve James (American Ninja).
Wayans lähestyi roolitarjouksen kanssa myös Fred Williamsonia, mutta tämä kieltäytyi kunniasta sillä ei yksinkertaisesti nähnyt blaxploitaatiossa mitään parodioimisen aihetta.
Yhtä nihkeästi Williamson on suhtautunut vuonna 2009 ilmestyneeseen bläkkärikomediaan, Black Dynamiteen, jonka pääosassa ansiokkaasti potkiutuvaa Michael Jai Whiteä Williamson on ruotinut tästä "halpahintaisesta komediaroolista."

Siirryttäessä 2000-luvulle ei Williamsonin työtahti ei ollut pahemmin laantunut, mutta mitään merkittävää vuosien 2000 ja 2012 välissä ilmestyneistä KAHDESTAKYMMENESTÄYHDESTÄ elokuvasta on vaikea löytää. Noiden lisäksi vetreä veteraani on löytänyt aikaa muutamissa tv-sarjoissa vierailuun ja nähtiinpä hänet näissä merkeissä myös Suomen televisiossa Ritari Ässän uuden tulemisen yhteydessä. Totuuden nimissä suuri osa Williamsonin viime vuosien elokuvarooleista on sivuosia (mm. poliisikapteenina Ben Stillerin Starsky and Hutch -komediassa), mutta täytyy hänelle silti nostaa hattua.
Fred Williamsonin asenne ei sen sijaan ole laimentunut tipan vertaa kuluneiden vuosikymmenten aikana. Netistä löytyy useita tuoreita haastatteluja, joista on luettavissa/kuultavissa yhä se sama timantinluja usko omaan erinomaisuuteen, jonka avulla Williamson eittämättä rakensi uransa ja maineensa.
Oman arvioni mukaan Fred Williamson ei missään nimessä ole tyhmä mies vaikka hänen umpisokea itserakkautensa joskus viettää näkökulmaa siihen suuntaan. Williamson tarjosi Yhdysvaltain mustalle väestölle ainutlaatuisen roolimallin: esikuvan ylpeästä mustasta miehestä, joka ei alistunut tyytymään vaan piti kiinni periaatteistaan ja tarvittaessa taisteli niiden puolesta.
Tarkasteli asiaa miltä kannalta tahansa, mahtuu Fred Williamsonin uraan huomattavasti enemmän kuonaa kuin helmiä, mutta monet hänen heikoimmistakin elokuvista katsoo mielellään jo pelkästään Williamsonin Giganttisen Persoonan takia. Ja kuka tietää - ehkä Fred "The Hammer" nauraa viiksiinsä, kun kaltaiseni spekuloijat ottavat hänen kieli poskessa vetämänsä machoroolin aivan liian tosissaan.

Oli miten oli, jos tapaus nimeltä Fred Williamson on Sinulle tuntematon suuruus, tee itsellesi palvelus ja vietä tovi YouTubessa (vielä viisitoista vuotta sitten olisin neuvonut hyvin varustettuun videovuokraamoon). Takaan, että tulet viihtymään.       

(Huom! Kirjoituksen lähdemateriaalina on ollut oman harrastuneisuuden lisäksi lukemattomat elokuva- ja taistelulajilehdet, IMDB, Wikipedia ja YouTubesta löytyvät Fred Williamsonin haastattelut. Lähteistön kirjosta johtuen ristiriitaisuuksia tai asiavirheitä esim. vuosilukujen suhteen saattaa ilmetä.)