Totta puhuen en aio (ainakaan toistaiseksi) käyttää blogisananvapautta tuhlailevasti. En aio kajota uskontoon tai politiikkaan, vaan johonkin paljon, paljon tärkeämpään ja pyhempään: popkulttuuriin. Teen sen siksi, että pitkällisten pohdintojen sekä syvällisten itsetutkiskelujen jälkeen olen tullut siihen lopputulokseen, että kysymyksessä on Se Aihe, joka vangitsee mielenkiintoni yhä uudestaan ja uudestaan.
Olen vuosien aikana pitänyt kaikenmaailman elokuva/kirja/sarjakuvapäiväkirjoja täysin omaksi huvikseni ja nyt... nyt oikeastaan jatkan sitä entiseen malliin ainoastaan ruutuvihkon korvautuessa kallisarvoisella Blogger-tilalla, jonka joku muu voisi käyttää yhteiskunnan epäkohtien ratkontaan. Minä sen sijaan keskityn tilittämään mm. tällaisista epäkohdista: miksi h*lvetissä Fox -kanava lopetti yhden 2000-luvun parhaista televisiosarjoista toiseen kauteen? Tai paremminkin: miksi h*lvetissä Fox -kanava pissasi käsilleen korjaamalla jotain, mikä ei korjausta tarvinnut ja SEN jälkeen lopetti yhden 2000-luvun parhaista televisiosarjoista toiseen kauteen?
Human Targetin (Suomessa nimellä Tulilinjalla) ensimmäinen tuotantokausi oli lähes täydellistä toimintaseikkailuviihdettä, jossa kaikki tarvittavat palaset olivat kohdallaan. Human Targetin tarina juontaa juurensa 70-luvulle (aikaan, jolloin toimintaviihdettä tehtiin rehellisesti viikset naamalla, pinttynyt hien ja tupakan haju poolopaidassa ja rehti sydän rinnassa), jolloin DC -kustantamossa työskennelleet kirjoittaja Len Wein & kuvittaja Carmine Infantino loivat perhanan viileänimisen etsiväsankarin, Christopher Chancen. Chancen "juttuna" oli toimia henkivartijana oman henkensä uhalla - siis TODELLA oman henkensä uhalla.
Salaperäinen mr. Chance oli mestarinaamioituja ja omaksui asiakkaansa henkilöllisyyden pienintä yksityiskohtaa myöten. Täten hänestä kirjaimellisesti tuli Human Target tai Liikkuva maalitaulu, kuten Chance suomalaisissa julkaisuissa esiteltiin.
Ensialkuun Chance ei saanut omaa lehteä, vaan hänet pistettiin seikkailemaan täytetarinoihin kustantamon suurimpien sankareiden, Teräsmiehen ja Batmanin, nimikkolehtiin. Näitä sarjakuvanovelleja julkaistiin myös Suomessa (antikvariaateista kannattaa etsiä Lepakkomies -lehden numeroa 5/78, joka pitää sisällään ensinnäkin varsin hyvä Batman -tarinan, napakan Liikkuva maalitaulu -miniseikkailun ja hyyyyvin seitkytlukuprotestihenkisen Ragman -episodin).
Oma ensikosketukseni Liikkuvaan maalitauluun oli Teräsmies -lehden numerossa 5/83, jossa Chance toimii yhteistyössä Batmanin kanssa napatakseen Kuolon luoti -nimisen pahiksen. Tätä mainiota tarinaa edeltävissä Bat-seikkailuissa Christopher Chance oli toiminut Bruce Waynen kaksoisolentona Batmanin itsensä muutututtua hetkellisesti vampyyriksi, mutta siinäpä sitä on jo aihetta toiseen saarnaan.
Human Target sai ensimmäisen arvoisensa sarjakuvajulkaisun vasta 1990-luvun loppupuolella, kun yksi aikamme aliarvostetuimmista kirjoittajista, (tai ainakin Suomessa Alan Mooren ja Frank Millerin kaltaisten nimien varjoon jäänyt) Peter Milligan tarttui hahmoon.
Milligan kynäili loistavan minisarjan lukuisten identiteettiensä sekoittamasta Chancesta ja tähän teokseen kannattaa ilman muuta tutustua. Neliosaisen minisarjan hienosta taiteesta vastasi kroatialainen Edvin Biukovic, joka valitettavasti menehtyi lähes välittömästi saatuaan Human Targetin viimeisen numeron pois käsistään.
Naamioitumiseen erikoistunut etsivä, joka taitaa pelätyn kung fu:n ei tietenkään voinut välttää päätymästä filmatisoinnin uhriksi. Human Targetin tapauksessa kahdesti. Ensimmäinen yritys tapahtui vuonna 1992, jolloin Chancen nahkoihin soviteltiin takavuosien poppari-idolia, Rick Springfieldiä. Sivunoottina mainittakoon, että Springfieldin hitti Jessie's Girl tahditti kuumottavan koomista huumekauppakohtausta Paul Thomas Andersonin mestariteoksessa Boogie Nights.
Lyhytikäisen (tyssäsi ensimmäiseen kauteensa) sarjan takana hääri kaksikko Danny Bilson & Paul De Meo, jotka olivat tuoneet valkokankaille Dave Stevensin luomuksen, Rocketeerin ja televisioon DC -kustantamon punapukuisen vauhtipirun, Salaman. Molemmat mielestäni suht onnistuneita hankkeita, joista Rocketeer jäi Terminator 2:n jalkoihin (ja Disneyn perhepliisuiluun perustuvan markkinoinnin uhriksi) ja Salama hukkasi vauhtinsa onnistuneen startin jälkeen.
Springfieldin tähdittämän Human Targetin näkyvimmäksi yksittäiseksi hetkeksi jäi nimihenkilön kaksintaistelu David "Kwai Chang Caine" Carradinea vastaan. Ja tässä se kaikessa jäykkyydessään on:
Christopher Chancen toinen TV-tuleminen tapahtui 18 vuotta myöhemmin ja nyt tekijätiimiin oli saatu hahmon luojat, Wein & Infantino! Heidän lisäkseen tuotantoryhmästä löytyi epätasaisen filmografian omaava ohjaaja McG (Charlien enkelit = hyvä, Terminator 4 = paha) ja genretelevisioveteraani Steve Boyum, joka on toiminut tuottajana, ohjaajana, stuntmiehenä, näyttelijänä, kuvaajana lukemattomissa toimintasarjoissa ja -elokuvissa.
Tuotantoryhmästä ansaitsee erityismaininnan lahjakas säveltäjä Bear McCreary, joka päätti pistää Human Targetin parissa ranttaliksi ja marssitti monikymmenpäisen sinfoniaorkesterin studioon toteuttamaan säveltämäänsä musiikkia. Human Targetin ensimmäinen tuotantokausi siis kuulostikin aivan erilaiselta kuin muut 2000 -luvun televisiosarjat.
DVD -boksista löytyvässä Making of -dokumentissa McG (muistaakseni) sanoo kuinka orkesterimusiikilla oli alusta asti merkittävä rooli sarjan tunnelmassa. McG on varhaisen 80-luvun kasvatteja ja hän mainitsee kuinka hänen lapsuutensa sankarit (Indiana Jones ja Han Solo) seikkailivat aina suuren orkesterin säestämänä. McCrearyn mahtavaa soundtrackia ei ole saatavissa levytallenteena, mutta YouTubesta se on mahdollista löytää. Voin omasta kokemuksesta kertoa, että iltalenkki talvisessa metsässä muuttuu heti paljon jännemmäksi paikaksi, kun mp3 -soittimsesta vyöryy esim. sellaisia kappaleita kuten: Motorcycle escape, Airborne and Lethal ja Train Fight.
Esimakua antakoon jo sinänsä makoisa alkutunnari:
Toinen merkittävä hahmo Human Targetin kulisseissa on stuntkoordinaattori/taistelukoreografi Dean Choe. Miehen jämäkkä ote kamppailulajeihin pilkahteli jo Watchmenissa, mutta Chancea esittävän Mark Valleyn kanssa Choe pääsi irroittelemaan oikein olan takaa. Human Target tarjoaa kekseliäästi suunniteltuja kaksintaisteluita lähes jokaisessa jaksossaan ja kun sanon kekseliäästi, niin tarkoitan esim. nujakkaa, joka käydään luotijunan ilmastointiputkessa vaunun katonrajassa. Ahtaasti. Mahallaan.
Ja sitten itse Christopher Chance eli edellä mainittu näyttelijä Mark Valley. Kursailematonta, jotenkin harrisonfordmaista karismaa omaava Valley on yksinkertaisesti Loistovalinta ja enpä harmittelisi, jos miekkosesta sukeutuisi toimintatähti myös valkokankaalle. Henkilökohtaisesti en halua nähdä enää yhtään actionpläjäystä, jossa minun on tarkoitus uskoa tomcruisenmattdamoninkeanureevesintaisentwilightteinin kykyihin bad ass -agenttina.
Valleyn tukena sarjan vakiokastissa nähtiin Chi McBriden esittämä entinen poliisi ja Watchmenin Rorschachina bravuroinut Jackie Earle Haley.
Näistä aineksista rakentui Human Targetin ensimmäinen tuotantokausi ja se oli aivan pirun hyvä. Se oli wanhanaikaista seikkailuviihdettä ja jos oli lapsuudessaan menettänyt sydämensä Ihmemiehen, Viidakkoseikkailun, Kultaisen apinan ja Vaarallisen tehtävän kaltaisille sarjoille, osui Human Target keskelle maalitaulua.
Mutta sitten.
Jostain ihmismielelle käsittämättömästä syystä tämä toimiva konsepti pistettiin uusiksi toista kautta varten ja metsään mentiin niin, että rytisi. Ja se peltikolari riittikin sitten tappamaan sarjan.
Karsittavien asioiden listan kärkipäässä komeili säveltäjä Bear McCreary, jonka panos sarjan tunnelmaan oli nähty liian kalliiksi. Sinfoniaorkesteri siis huit hittoon ja tilalle geneerinen syntsascore.
Pääosakolmikko koettiin ilmeisesti liian äijäkerhomaisena, joten heidän rinnalleen (väkisin)kirjoitettiin kaksi taivaallisen turhaa naishahmoa. Ja nyt ei pidä käsittää väärin, Human Target EI ollut arvoiltaan taantumuksellinen ensimmäisellä kaudellaan. Lähes jokaisessa jaksossa Chance sai kumppanikseen (ei petiin vaan toimintaan) toinen toistaan nasevampia naisia, joiden kanssa kemia säkenöi kuin klassisissa Cary Grant -elokuvissa parhaimmillaan. Vierailevat naispääosat oli kirjoitettu hyvin ja hyvin erilaisiksi. Toisen tuotantokauden uudet vakiohahmot olivat vain yksinkertaisesti teennäisiä ja turhia. Käsikirjoittajat olivat heidän kanssaan jumissa eivätkä keksineet enää mitään järkevää tekemistä McBriden ja Haleyn hahmoille, joten nämä taantuivat enemmän ja vähemmän sarjan koomisiksi lisiksi. Kirottua tuhlausta, sanon minä - ja ilmeisesti myös muut ensimmäisen kauden fanit, sillä katsojaluvut tekivät muutosten myötä huiman sukelluksen. Siihen loppui sen Liikkuvan maalitaulun liike ja jatkoa lienee turha odotella aivan heti.
Nyt Human Target toimii loistavana malliesimerkkinä yhtäältä siitä, kuinka keskiverrosta sarjakuvahahmosta saadaan ensiluokkainen TV-sarja ja toisaalta siitä, kuinka ensiluokkainen TV-sarja ryssitään viimeisen päälle perusteellisesti.
Human Targetin ykköskausi löytyy DVD ja BluRay -bokseina suht edulliseen hintaan ja mikäli yllä oleva kirjoitus on herättänyt edes hitusen uteliaisuutta, niin takaan, että boksi on hankkimisen arvoinen. Itse aion palata siihen vielä monta kertaa ja kauden päätösjakso on minulle koko sarjan joutsenlaulu.
Over and out.
PS. Koiramies on ensimmäinen oma sarjakuvasankarini vuodelta 1981. Ihan siltä varalta, jos asia on jotakuta askarruttanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti